Avainsanat

, , , , ,


P1980820 puut B1Musteläikkiin liukenevia puita (”räpsy”)

Kyllästyn aika ajoin kuvaamiseen. On pitkiäkin kausia, jolloin haluaisi kyllä kuvata ja ehtisikin, mutta ei keksi mitään syytä ottaa lisää kuvia, samanlaisia kuvia tai erilaisia kuvia, yleensäkään kuvia. Fileiden määrä kovalevyillä nousee kuin vesi, alkaa väsyttää, tekee mieli juosta eri suuntaan, sulkea ovi.
Viime kesästä asti olen hakenut inspistä intuitiivisemmalla kuvaamisella: kuva

näpätään sen isompia suunnittelematta silloin kun siltä tuntuu, ilman valmisteluja, ilman kuvauskohteiden suunnittelua. Ei saa säätää. Etukäteen on ihan turha miettiä tuleeko hyvä kuva vai ei tai miten se hyvä kuva tulee. Kaikkein pahinta on se, jos  ajatuksiin hiipii jotain ”tästä tulee hyvä instagram-kuva” -tyyppistä moskaa juuri ennen kun painaa laukaisinta. Hiiteen koko kamera sitten.
Aloin kokeilla tätä puolivahingossa kesällä yhdellä lomareissulla ja jotenkin asioissa tuppaa välillä olemaan jonkinlaista synkronismia. Ei mennyt kuin muutama päivä, kun törmäsin intternetsissä puolivahingossa japanilaisen street photography -gurun Daido Moriyaman kuviin ja ajatuksiin. Näin sattumalta videopätkän, jossa Moriyama kulkee öisessä Tokiossa ja näppäilee kuvia pokkarilla, usein melkein kävellessään, edes kunnolla pysähtymättä. Kuvat ovat ihmeellisiä, aivan erilaisia.

Ilahduin asiasta jotenkin niin paljon, että tein itselleni kokeeksi säännöt kuvaamiseen (vaikken mitään ihmeellistä aikaan saakkaan):
– Ei saa käyttää mitään sellaista välineistöä, joka vaatii kuvatessa huomiota ja räpläämistä. Kamera ei saa määrätä eikä tulla huomatuksi. Kalusto pitää sen vuoksi mahtua taskuun. Siksi siirryin kuvaamaan pelkästään pokkarimallisilla kameroilla.
– Värit ensin pois. Mustavalkoisuus ei saa olla tyylittelyn keino, vaan keino irrottaa nähtyä arjesta. Mustavalkoisuus tunnetusti abstahoi myös ei-abstraktin kohteen, se auttaa näkemään muotoja asioiden näkemisen (ja nimeämisen) sijasta.
– Yksi kuva per kohde. Ei saa toistaa. Monta kuvaa saa ottaa kohteista, joita ei pysty mitenkään hallitsemaan eikä asettelemaan, joissa sattuma määrää. Esim. virtaavasta vedestä tai muista liikevaikutelmista.
– ”Kameralla ei oteta kuvia, kamera antaa kuvia” – jos antaa. Ottaminen on turhaa, se on juuri se tuskastuttava tyyli jolla kovalevyt täyttyvät kuvista joita ei kuitenkaan koskaan katsele edes itsekään. Sitäpaitsi jos jokin on out, niin keräily kaikissa muodoissaan.
– On aivan yhdentekevää, tuleeko ns. ”hyviä” kuvia vai ei. Aivan sama haluaako kukaan muu niitä nähdä, tai haluaako niitä edes kenellekään näyttää. Riittää, kun kuvaamishetki on itselle jotenkin merkitsevä, jokin siinä että pysähtyi sitä varten. Kuva on muistin jatke, ovi johonkin hetkeen.   

Mainokset